Olin 8-vuotias, kun aloitin partion. Osallistuin heti pienestä sudenpennusta lähtien retkille, joita järjestettiin lippukunnan kämpällä Multamäessä Keski-Suomen metsissä. Retkillä koettiin paljon uutta: vesi piti hakea kaivosta, saunapuut hakata itse ja kaminavuoroihin eli talviteltan lämmittämiseen yön yli osallistuivat kaikki pieninmpiä partiolaisia myöten. Iltanuotion jälkeen kömmittiin telttaan nukkumaan. Kamina humisi ja kolisi yön hiljaisuudessa ja vuoron vaihtuessa kuului makuupussien suhinaa ja hiljaista kuiskimista. Päivisin tehtiin ruokaa trangialla ja opeteltiin puukon käyttöä. Ruoka maistui usein hieman sinolilta, mutta se ei haitannut.
Lippukunnassamme oli hyvin tavallista, että vanhimmat johtajat olivat vain teini-ikäisiä, ehkä 16-vuotiaita. Kännyköitä ei tietenkään ollut. Hätätapauksia varten ohjeistus oli juosta naapuriin soittamaan apua, muuten saimme pärjätä itseksemme.
Naapuriapua ei koskaan tarvittu. Nuoret johtajamme pitivät huolen siitä, että ruoka tarjoiltiin säännöllisesti, sauna lämpisi, kukaan ei tippunut kaivoon ja että kaikilla oli mielekästä ohjelmaa. Ennen kaikkea aina oli tosi kivaa.
Myöhemmin työelämässä olen oivaltanut saaneeni itse vartionjohtajana, 15-kesäisenä pikkutyttönä, enemmän vastuuta kuin mitä hyvin palkattu asiantuntija tai esimies keskimäärin saa. Jostain syystä käsityksemme aikuisen ihmisen vastuunkantokyvystä työelämässä on hyvin rajoittunut. Ihmisen toimintavapautta ja päätöksentekoa rajoitetaan usein aivan tarpeettomasti joko suorilla kielloilla, mutta useammin kulttuurilla, johon on hienovaraisesti sisäänkoodattu paljon oletuksia yksilön toimintakentän laajuudesta tai oikeammin suppeudesta. Silloinkin, kun ihmiset saisivat tehdä päätöksiä itsenäisesti, heidän kokemuksensa sanoo, että se ei ole viisasta. Tässä on iso ristiriita.
En tiedä tarkkaan millaista partiossa on nykyään, mutta sama partioliikkeen johtamisfilosofia ohjaa tekemistä edelleen. Lapset ja nuoret oppivat tekemällä, saavat koko ajan lisää vastuuta ja heihin luotetaan, totta kai. Partiolaisten aina valmiina -lupaus onkin paljon puhutun itseohjautuvuuden kiteytymä. Partiolainen tarttuu toimeen silloin, kun näkee sen tarpeelliseksi, siinä ei muiden käskyjä tarvitse jäädä odottelemaan. Apua saa pyytää ja sitä annetaan, ja onnistumisen kokemuksia saa, kun huomaa pärjäävänsä ja onnistuvansa - yleensä yhdessä muiden kanssa.
Partioliikkeen perustaja loordi Baden-Powellin johtamisoppi pohjautuu esimerkillä johtamiseen, kannustamiseen sekä johdettavien yksilöllisten tarpeiden ymmärtämiseen. Bade-Powell korostaa kuuntelemista puhumisen sijaan ja kiteyttää asian erinomaisesti näin:
“A fisherman does not bait his hook by food he likes. He uses food the fish likes. ”
Partiokokemukseni palasivat mieleeni, kun teimme uusinta podcast-jaksoa johtamisesta. Vincitin Mikko Kuitunen (vanha partiopoika muuten hänkin!) puhui jopa johtamisen kriisistä. Ajatukseen on helppo yhtyä: miten on mahdollista, että jopa 15-vuotiaat nuoret voivat ottaa täyden vastuun pienten lasten turvallisuudesta, mutta työpaikoilla korkeapalkkaisiin asiantuntijoihin ei luoteta, päätöksenteko hukkuu hallintohimmeleihin ja aika tuhraantuu kehityskeskusteluihin tai muihin “johtamisen palveluihin”, jotka työntekijät kokevat pahimmillaan jopa täysin tarpeettomina? Jos homma sujuu ilmankin, onko kaikille pakko tarjoilla sitä yhtä ja samaa?
Johtamismuotoilun palvelumme pohjautuu ajatukseen, että ihmisten johtaminen on mahdollista vain tunnistamalla ihmisten yksilöllisiä tarpeita. One size fits all -tyyppinen ajattelu on tehotonta eikä tuota parasta lopputulosta. Mutta miten johtamista lähdetään muuttamaan? Kuuntele podcast-jakso, niin opit! Tai ota yhteyttä, niin kerromme lisää palvelustamme!