Olen pohtinut viime aikoina jatkuvaa kasvua ja sen inhimillistä hintaa.
Aloitan tarinani kuitenkin mutkan kautta eli tekstiiliteollisuudesta, jota olen seurannut oman mielenkiinnon vuoksi. Ala on kiinnostava, sillä kyseessä on kahden triljoonan dollarin ala (yksi triljoona = miljardi miljardia), joka on syypää 10% maailman kasvihuonepäästöistä ja 20% vesistöjen saastumisesta.
Asiantuntijat ovat kertoneet jo pitkään viestiä planeetan kantokyvyn ylittymisestä, joka ei toki koske vain tekstiiliteollisuutta vaan koko tapaamme elää kuluttaa yli luonnon kantokyvyn. Olemme saavuttaneet pisteen, jossa ekosysteemit voivat romahtaa peruuttamattomasti. Jatkuva kasvu ei vain voi jatkua näin.
Tekstiiliteollisuudessa viesti on kuultu ja toimiakin tehdään – toivottavasti tarpeeksi ja vielä ajoissa. Esimerkiksi tekstiilijätti H&M:llä on kunnianhimoiset tavoitteet siirtyä täysin suljettuun kiertoon ja olla ilmastopositiivisia vuoteen 2040 mennessä*.
Ihmismielen irtikytkentä
Reaalimaailmassa onkin helppo ymmärtää, että metsää ei voi loputtomasti hakata tai maaperää louhia ilman vakavia seurauksia. Toistaiseksi talouskasvumme on ollut vahvasti sidoksissa näihin fyysisen maailman resursseihin, mutta tulevaisuudessa, jos talouden pitää kasvaa, meidän täytyy tehdä irtikytkentä. Talouskasvu ei tällöin ole enää sidoksissa neitseellisiin raaka-aineisiin vaan esimerkiksi käytetystä vaatteesta tulee tekstiiteollisuuden arvokasta raaka-ainetta.
Kun tulevaisuudessa siirrymme (toivottavasti) kohti tällaista kiertotaloutta, on meidän tarkasteltava myös niitä resursseja, joilla näitä kiertotalouden palveluita tuotetaan – eli usein ihmisresursseja. (Pahoittelut kaikille, jotka vierastavat tuota termiä. Minä pidän siitä, sillä sitä minusta ihminen parhaimmillaan on: voimavara!)
Jos organisaatio tuottaakin siis tuotteiden sijaan tietoa tai palveluita, on sen arvokkainta pääomaa puuvillan tai puhtaan veden sijaan ihmisten kyky tuottaa uutta tietoa.
Kuulen työssäni tarinoita organisaatioista, joista on irtisanoutunut tai eläköitynyt työntekijöitä, joiden tilalle ei ole rekrytoitu uusia tekijöitä. Aiempaa pienempi porukka yrittää saada aikaan saman tuloksen kuin edellisvuonna ja sekään ei ihan riitä, sillä osakkeenomistajille täytyy tuottaa joka vuosi lisää kannattavaa kasvua.
Joskus hommat totta kai saadaan hoitumaan pienemmälläkin porukalla ja joskus vaihtoehtoja ei ole. Mutta onko tämä kehitys kestävää? Millä resursseilla tätä kasvua tuotamme?
Teknologian avulla voimme parantaa työn tuottavuutta tiettyyn rajaan asti, joskus lähes äärettömästi. Peliteollisuus on tästä kiinnostava esimerkki. Näissä yrityksissä analogia irtikytkennästä ei ole kaukaa haettu: yksittäinen työntekijä saattaa olla äärimmäisen tuottava, sillä ainakin teoriassa peliä voidaan myydä rajattomasti, kun se on kerran kehitetty. Työntekijän tuottavuus ei ole enää sidottu työtunteihin.
Teknologiaa kannattaakin hyödyntää työtä helpottamaan, ja tässä olemme ottamassa vasta ensi askelia. Uskonkin, että teknologian älykäs hyödyntäminen on varmasti osa kestävää tulevaisuuden työelämää.
Tekoäly ei kuitenkaan yleensä korvaa työntekijää, vaikka se voisikin tehostaa yksittäisiä työtehtäviä. Meillä on edelleen paljon työtä, jossa eksponentiaalinen kasvu ei ole realistinen tavoite eikä edes mahdollista kasvattamatta resursseja. Ihmisresursseillakin on joskus rajansa ja ihmisellä melko muuttumattomat perustarpeet. Olemme joustavia, mutta vain tiettyyn rajaan asti.
Kohti kestävää kasvua
Nyt pohdin, olemmeko ylittämässä myös ihmisten kestävyyden rajat samaan tapaan kuin on jo käynyt planeetallemme.
Mielenterveyden tilastojen valossa kehitys on huolestuttava. Mielenterveyden häiriöt ovat yleisin syy sairaspäivärahalle ja ongelmat lisääntyneet merkittävästi tietyissä ryhmissä.
Asia ei tietenkään ole yksinkertainen. Voimme spekuloida milleniaalien kovilla työelämäodotuksilla tai somen vaikutuksilla mielenterveyteen, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Mutta keskustelussa tuntuu kuitenkin usein unohtuvan, että monessa organisaatiossa ei yksinkertaisesti ole riittäviä resursseja (tarpeeksi työntekijöitä) työn tekemiseen. Ei ole ihme, jos työhön silloin uupuu.
Resurssipula ole tietenkään ainoa syy mielenterveyden häiriöille tai työuupumukselle – nopeasti muuttuvassa maailmassa ihmismieltä kuormittavat myös jatkuvat muutokset ja tarve jatkuvalle oppimiselle, kaikenlainen epämääräisyys ja arvostuksen puute. Vaadimmeko itseltämme liikaa liian nopeasti?
Koronapandemia viimeistään on opettanut, kuinka haitallista eksponentiaalinen kasvu voi olla. Viruksen leviämisen hidastaminen oli keväällä 2020 koko kansan yhteinen tavoite. Pitäisikö meidän työelämässäkin ottaa #flattenthecurve-haaste vastaan ja kasvaa kenties hieman hitaammin – hieman kestävämmin? Siten, että kaikki pysyvät muutoksessa mukana?
Saku Tuominen pohtii kestävän kasvun teemaa kirjassaan Kuinka puut kasvavat ja miksi antilooppi ravistaa. Hän kuvaa, että kasvaessaan puut eivät kasva vain korkeutta vaan myös leveyttä ja – yllätys yllätys – syvyyttä.
Olisiko meidän aika keskittyä ylöspäin kurkottavan eksponentiaalisen kasvun sijaan myös leveys- ja syvyyssuunnassa tapahtuvaan kasvuun? Mitä nämä käsitteet voisivat työyhteisössä tarkoittaa?
Voisiko hieman hitaampi, kenties orgaaninen, kasvu, tuottaa pitkällä aikajänteellä laadukkaampia ideoita ja viimeistellympiä tuotteita, joista voisimme olla ylpeitä? Auttaisiko hitaammin kasvaminen synnyttämään parempaa asiakasymmärrystä sekä hyvinvoivia työyhteisöjä? Riittäisikö meille tukeva ja ravinteikas hieman pienempi kasvuympäristö vai täytyykö meidän levittää siemeniämme tuulen mukana aina uusille alueille ja pyrkiä kasvamaan kaikkialla?
Samaan tapaan kuin puu tarvitsee ravinteita, vettä ja auringonvaloa kasvaakseen, myös ihmisellä on omat tarpeensa. Näiden inhimillisten tarpeiden sivuuttaminen on lyhytnäköistä ja johtaa pahimmillaan katkeamiseen. Jos taas ravitsemme ihmistä, kasvulle ei ole rajoja.
*HM:n vastuullisuus on kiinnostava aihe, josta jatkan mielelläni keskustelua instagramin puolella. Sanottakoon tässä kuitenkin, että pidän H&M:n liiketoimintamallia vähintään ongelmallisena riippumatta siitä, miten tuotteet on valmistettu.