Mielen aikakausi – Kuinka psyykkisestä haavoittuvuudesta tuli osa työelämää -kirja (Gaudeamus) saatu.
Naiset uupuvat – mutta miksi juuri nyt? Kuuntelin vaikuttaja Hanne Kettusen kirjan Väsyneet naiset – mikä naisia väsyttää? (WSOY 2025), jossa hän pohtii, miten tasa-arvon puute ja naisiin kohdistuvat normit kasaavat naisille kuormaa kotona ja työelämässä. Kettusen mukaan näkymätön työ, jatkuva suorittaminen ja loputtomat odotukset uuvuttavat naisia.
Samaan aikaan tasa-arvo on edennyt, isät osallistuvat enemmän kodin töihin, eikä työelämäkään ole yhtä seksististä kuin ennen. Silti naiset väsyvät yhä enemmän. Miksi?
Myös Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori Ari Väänänen tarkastelee uupumusta kirjassaan Mielen aikakausi (Gaudeamus 2024). Kirja käsittelee mielen hyvinvointia laajasti ja kuvaa historiallista kehitystä ja sitä, miten mielen merkitys eri aikoina on muuttunut ja hyvän työntekijän ideaalit eläneet. Väänänen käsittelee myös naisten mielenterveyttä, sillä mielenterveyden kokemus on sukupuolittunutta.
Tässä tekstissä pohdin, mitä nämä kaksi kirjaa kertovat naisten uupumuksesta ja mitä voimme niistä oppia.
Eri naisia väsyttävät eri asiat
Mikä naisia siis oikeastaan väsyttää? Ari Väänänen kuvaa tutkimukseensa pohjautuen, että on oikeastaan kahdenlaisia väsyneitä naisia. Ensimmäinen ryhmä ovat pienipalkkaiset, esimerkiksi hoiva- tai palvelualoilla työskentelevät naiset, joilla on työssään vähän vaikutusmahdollisuuksia. Työelämän murroksen myötä näiden naisten työ ei ole vain fyysisesti vaan entistä useammin psyykkisesti kuormittavaa. Väsymys tuppaa myös kasaantumaan sikäli, että köyhällä ei ole varaa ostaa kotiin siivousapua tai autoa, jolla hurauttaisi töihin, ja joilla voisi helpottaa arjen kuormaa. Moni työssäkäyvä pienituloinen myös tekee kahta työtä taatakseen riittävän toimeentulon.
Toinen väsyneiden naisten ryhmä ovat Kettusen kaltaiset menestyjänaiset, eli korkeasti koulutetut naiset. Heitä vaivaa työelämässä “ristiriita ammatillisten vaatimusten ja omien voimavarojen puutteen välillä”. Väänäsen mukaan “työntekijöiden on vaikea toteuttaa sisäistämiään tavoitteita, kun työpaikoilla kärsitään resurssien puutteesta ja kovien tulostavoitteiden ikeestä”. Tietotyöläiset varmasti tunnistavat haasteen. Työ on abstraktia, on epäselvää milloin työ on riittävän hyvin tehty ja työ ei tekemällä lopu.
(Väänänen kuvaa kirjassaan myös kolmatta väsyneiden naisten ryhmää, johon kuuluvat esimerkiksi (vaka)opettajat. He turhautuvat ja kyynistyvät, mikä voi olla merkki aidosta uupumuksesta tai ihan vain v***usta siitä, että päiväkodin työvuorosta puuttuu säännöllisesti aikuisia tai että aika kuluu Wilma-viestien rustailuun eikä varsinaiseen opetustyöhön.)
Mikä väsyneitä naisia auttaa?
Ensimmäisen ryhmän väsyneitä naisia toden totta auttaisi työelämän tasa-arvo-ongelmiin puuttuminen ja työn kuormitustekijöiden tunnistaminen ja korjaaminen, joita Kettunenkin kirjassaan peräänkuuluttaa. Kun kuormittavaan, matalapalkkaiseen ja joustamattomaan työhön vielä lisätään kodin piirissä tapahtuva hoiva tai jokin elämään kuuluva vastoinkäyminen, on yksilö vaarassa uupua.
Mutta mikä menestyjänaisia auttaisi? Heillä on usein työssään paljon vaikutusmahdollisuuksia ja elämässä valinnanmahdollisuuksia, mutta toisaalta ehkä myös paineita olla psyykkisesti hyvässä kunnossa. Ari Väänänen kertoo kirjassaan, että juuri ylemmät toimihenkilönaiset käyttävät enemmän mielenterveyspalveluita kuin työntekijäasemassa olevat naiset. Kiinnostavasti heillä ei kuitenkaan ole välttämättä yhtään enempää mielenterveysoireita, vaan “hoitoa on pikemminkin enemmän kuin eri väestöryhmien psyykkisten oireiden mittausten perusteella voisi olettaa”. Mieleen tuleekin kysymys mielenterveyspalveluiden yhdenvertaisesta saatavuudesta ja toisaalta siitä, yritämmekö terapiassa hoitaa yksilöä, jonka ongelman juurisyy ei löydykään yksilöstä itsestään vaan ympäröivästä yhteiskunnasta.
Näitä yhteiskunnan normeja Kettunen kuvaakin kirjassa tarkasti. Työstä tutut tulostavoitteet eivät lopu töihin vaan niitä on naisen elämässä kaikilla osa-alueilla. Naisen kehoon, vanhemmuuteen, parisuhteeseen, kuluttamiseen, kotiin, uraan, raha-asioihin, harrastuksiin, ruokavalioon ja mielenterveyteen liittyy ajassamme paljon odotuksia ja ideaaleja. UseIn me emme itsekään tunnista näitä odotuksia ja normeja, vaan ne ohjailevat toimintaamme näkymättämästi saaden meidät kuitenkin tavoittelemaan niitä. Samalla ne ovat liikkuva maali, joita tavoitellessa uupuu varmasti.
Samalla kun Kettunen kuvaa kirjassaan naisiin kohdistuvia odotuksia, jotka meitä väsyttävät, hän kuitenkin puolustaa monia normeja voimakkaasti. Esimerkiksi rahasta hänellä on vahvoja näkemyksiä, joista en ole itsekään eri mieltä: naisella kannattaa olla omaa rahaa ja pankissa fuck you -rahasto pahan päivän varalle. Samalla hän tulee vahvistaneeksi normia, jonka mukaan modernin naisen taitoihin kuuluu itsestäänselvästi indeksirahastoihin sijoittaminen. Kettusen mielestä useampien vanhempien tulisi osallistua lasten luokkaretkikassan kerryttämiseen leipomalla mokkapaloja. Joku toinen voisi kysyä milloin luokkaretkikassan kerryttämisestä tuli aikuisten eikä lasten projekti (ja pitääkö luokkaretkikassaa kerryttää ensinkään). Esimerkit kuvaavat hyvin sitä, miten vaikeaa normeja on tunnistaa saati vastustaa, vaikka haluaisikin.
Somen rooli yhteiskunnan normien synnyttämisessä
Kettunen on kirjailijana erittäin kiinnostavassa roolissa. Toisaalta hän on itsekin väsynyt nainen ja oman näkemykseni mukaan aikamme, siis yksilöä ja talouskasvua ihannoivan kulttuurimme ja kohtuuttomien odotusten, uhri, joka etsii syytä väsymiseensä itsestään, kuten mieltymyksestään siistiin kotiin.
Vaikka Kettunen yhtäältä kritisoi normeja, samalla hän yhtenä Suomen eturivin vaikuttajista kuitenkin osallistuu aktiivisesti myös näiden normien luomiseen ja toisintamiseen. Sosiaalisella medialla on taatusti merkittävä rooli siinä, millaisia normeja ajassamme syntyy. Tässä olisin toivonut Kettuselta syvällisempää analyysia ja itsereflektiota. Mikä on Kettusen oma rooli vaikuttajana kauas karkaavien ideaalien luomisessa? En usko, että Kettunen pyrkii tahallaan vahvistamaan menestyjänormia, päin vastoin, mutta siitä irtisanoutuminenkin on käytännössä vaikeaa.
Mitä tästä voisi oppia?
Pohdin omassa työssäni työpäivämuotoilijana paljon työuupumusta ja kuulen myös HR:n ja esihenkilöiden tuskailuja aiheen tiimoilta. Tilanteet ovat aina yksilöllisiä eikä yhtä ratkaisua ole olemassa. Mutta onko työuupumuksen ratkaisu yksilötasolla (esim. lyhytterapiassa) vai yhteiskunnan tasolla normeissa ja rakenteissa?
Varmaan sekä että.
On selvää, että on tilanteita ja mielen häiriöitä, jotka vaativat ehdottomasti ammattilaisen apua ja moni hyötyy terapiasta. En itsekään ole missään nimessä terapiavastainen.
Mutta kaikki (työ)elämän solmut eivät kuitenkaan vaatisi ammattilaisen apua, vaikka olemme siihen jo alkaneetkin tottua. Väänänen kuvaa terapiaa kiinnostavasti myös tapana toteuttaa sukupuolta. Toisin sanoen voi olla niin, että naisena olemiseen tässä ajassa kuuluu omien tunteiden käsittely terapiassa. Mielenterveydestä huolehtimisesta on tullut tai tulossa jälleen uusi (naisten!) työ, jota tulisi suorittaa “jotta oppii tuntemaan itsensä”. Usein kuitenkin kuka tahansa kuuntelija tai jokin muu tapa käsitellä tunteita voisi tuoda helpotusta vaikeisiin tunteisiin. Yhteisöllisyys olisi tehokasta vastalääkettä mielenterveyden haasteisiin, joita yksilölähtöinen (tai jopa itsekeskeinen) aikamme synnyttää. Itse näen työyhteisöissä suuren mahdollisuuden luoda näitä hyvinvointiamme tukevia yhteisöjä. Tämä onkin asia, johon työyhteisöissä tulisi nyt pandemian jälkeisessä maailmassa tosissaan ottaantua, sillä HelsinkiMission Työelämän yksinäisyys -barometrin (2024) mukaan joka viides kokee yksinäisyyttä työelämässä.
Kettunen on ytimessä myös kuvatessaan sitä, miten naisille kasaantunut hoivavastuu uuvuttaa naiset. Tämä kysymys tulisi ratkaista mahdollisimman pian, sillä ikääntyvä väestö huutaa hoitajia. Myös työpaikoilla voidaan ja tulisikin olla mukana näissä talkoissa, sillä esimerkiksi omaishoitajista moni on edelleen työelämässä ja tekee siis jatkuvasti kahta työtä. Tunnistammeko työelämässä nämä tilanteet ja osaammeko tukea näitä naisia tarjoamalla tarvittavia joustoja?
Näemme omassa työssämme usein, miten työyhteisössä ollaan usein voimattomia työuupumuksen edessä. Työuupumuksen luonnetta ei edelleenkään ymmärretä ja liian usein vastuu uupumuksesta sysätään yksilölle (joka on liian tunnollinen, herkkä tai tarkka), kun vika on työssä ja työoloissa. Ratkaisut kuitenkin löytyvät usein työstä itsestään eivätkä ne lopulta edes ole rakettitiedettä. Työkykyjohtamisen painopisteen tulisikin kallistua itse työn ja työolojen kehittämisen suuntaan yksilön oireiden lievittämisen sijaan. Yksiä väsyneitä naisia auttaa, jos työhön pystytään osoittamaan riittävät resurssit, kun taas toista ryhmää voisivat auttaa selkeästi määritellyt tavoitteet. Kolmatta auttaisi se, että he saisivat keskittyä perustehtävänsä toteuttamiseen hankehumpan sijaan. Työpaikoilla olisikin olennaista ymmärtää oman työn ja työyhteisön kuormitustekijöitä ja pureutua niihin ja unohtaa “sinä riität” -puhe ratkaisuna yhtään mihinkään.
Normien purkaminen on yhteinen haaste
Mutta sitten ovat vielä nämä yhteiskunnan normit, jotka saavat naiset turboahtamaan elämänsä täyteen kaikkea. Jos yhteiskuntamme rakenteet ja normit synnyttävät pahoinvointia, on ratkaisu mielestäni näiden tuulettamisessa eikä terapiapalveluiden lisäämisessä. (Tästä samasta aiheesta puhui Liisa Keltikangas-Järvinen tässä kiinnostavassa podcast-jaksossa.) Myös työyhteisössä voidaan räjäyttää uskomukset ja mahdottomat ideaalit, jotka aiheuttavat ihmisille pahaa oloa.
Normien kyseenalaistamisessa ja muuttamisessa näen juuri sosiaalisessa mediassa paljon mahdollisuuksia. Missä muualla normeja voidaan nostaa tikunnokkaan ja räjäyttää yhtä tehokkaasti, luovasti ja vaikuttavasti kuin somessa? Esimerkiksi Jenni Rotosen säärikarvat ovat mahtava esimerkki siitä, miten yksilön esimerkki voi vähintään tehdä normeja näkyväksi. (Lifestyle-sisällöistään tunnetuksi tullut somevaikuttaja Rotonen on antanut säärikarvojensa kasvaa ja kuvannut projektin herättämiä tunteita ja havaintoja kiinnostavasti). Julia Thurénin lasten lahjattomat synttärit ovat toinen normi, joka vapauttaa vanhemmat syntymäpäivälahjojen hankinnalta ja siihen liittyvältä metatyöltä.
Työelämänkin normeja voidaan haastaa. Julkisella keskustelulla ja sillä millaisia hahmoja juhlistamme mediassa, on iso merkitys normien muodostumiselle. On aika sanoa heipat 5 AM -klubilaisten juhlistamiselle ja kertoa tarinaa terveemmästä suhteesta työhön ja elämään, enkä tarkoita tällä työelämän “leppoistamispuhetta”, vaan tarinoita työyhteisöistä, joissa on innostusta, draivia ja mahdollisuuksia uuden oppimiseen ja toisaalta turvaa ja yhteisöllisyyttä.
Normien räjäytys ei käy yhdessä yössä, mutta koska ne ovat ihmisten tuotosta, voi ihminen niitä myös muuttaa. Purkakaamme siis kaikki sellaiset normit, jotka eivät jaksamistamme palvele!
Hanne Kettusen Väsyneet naiset ja Ari Väänäsen Mielen aikakausi muodostavat yhdessä kiinnostavan lukuparin. Kettusen kirja toimii tarkkana ajanhengen kuvauksena ja Väänänen tarjoaa raikkaita ja kriittisiä näkökulmia ja selitysmalleja siihen, miksi naiset väsyvät ja mikä heitä voisi auttaa. Kiitos molemmille kirjoittajille itsenne avaamisesta, tutkimustyöstä ja pyrkimyksestä ymmärtää, miksi niin moni (nainen) väsyy.
