Tässä ammatissa saa yhteydenottoja ihmisiltä, jotka voivat pahoin. He haluavat jakaa kokemuksensa, koska haluaisivat epätoivoisesti vaikuttaa siihen, millaista työelämä on.
Tässä yksi heistä:
”Olen nyt viimeisen kuuden vuoden aikana vaihtanut kolmeen eri työpaikkaan ja yritykseen. Tässä nykyisessä työssä olen ollut kuukauden ja ilmeisesti vaihdan täältäkin, jos/kun saan tilaisuuden. Vaihtoehtoisesti sanon itseni irti.”
”Ensimmäisessä näistä viimeisimmistä työpaikoistani esimiehet sallivat hiljaisesti työpaikkakiusaamisen. - - - Kunnollista perehdytystä työtehtävään ei järjestetty. Kun erehdyit kysymään väärältä henkilöltä vastaus oli, että hän ei saa perehdytyksestäni palkkaa, joten hän ei auta.”
”Seuraavassa työpaikassa minulla vaihtui esimies 1,5 vuoden aikana kolme kertaa. Kukaan esimiehistäni ei ollut kiinnostunut oikeastaan, mitä teen tai miten teen. Minulle kerrottiin, että aiemmin samaa työtä oli hoitanut ainakin kaksi työntekijää. Aina kun olin pois työt kasaantuivat ja pyynnöistäni huolimatta en saanut apua. Luvattiin, että saan, mutta ne jäivät lupauksiksi. Kun irtisanoin itseni, kertoi esimieheni, että ilmeisesti siinä on hyvä olla ainakin kaksi työntekijää.”
Tällaisia tarinoita on loputtomasti. Työ on kohtuuttoman kiireistä ja huonosti organisoitua, ja tämä heijastuu myös työpaikan ilmapiiriin. Samaan aikaan kuulen pelottavan usein, kuinka nämä ”valittajat ja lähtijät” leimataan muutosvastarintaisiksi tai hankaliksi ihmisiksi. Minä näen asian toisin. Vaatii aika paljon motivaatiota ja halua tehdä työnsä hyvin, että viitsii kirjoittaa vieraalle ihmiselle pitkiä viestejä siinä toivossa, että edes joku kuulisi.
Olemme kummallisen haasteen äärellä. Organisaation rooli on Wikipedian mukaan ”laajasti määriteltynä mikä tahansa ihmisten yhteenliittymä jonkin toiminnan järjestämiseksi.” Jossain välissä olemme tainneet hukata tämän yksinkertaisen määritelmän ytimen. Toiminnan järjestäminen liittämällä ihmiset yhteen. Jossain välissä olemme alkaneet keskittyä rakentamaan erilaisia himmeleitä tämän kaiken ympärille: tehostamaan toimintaa, optimoimaan tuottavuutta, mittaamaan, automatisoimaan, raportoimaan, digitalisoimaan… Mutta mihin unohtui ihminen?
Eräs lähipiiriini kuuluva henkilö oli samassa työpaikassa noin 40 vuotta. Hän nautti työstään, oli aktiivinen, osaava ja pidetty. Loppuaikoina työtä alettiin tehostaa siten, että kunkin työntekijän asiantuntijavastuu kapeni hyvin ohueksi ja syväksi ja samalla asiakaspalvelua tehostettiin. Käytännössä työ muuttuu loputtomiksi, toisteisiksi työjonoiksi ja tuttujen asiakkaiden käännyttämiseksi ovelta, kun heitä ei saanut palvella. Työn mielekkyys katosi ja henkilö jäi osittaiselle varhennetulle vanhuuseläkkeelle.
Samaa tuskaa kuulen parhaillaan sairaanhoitajien palkkaneuvotteluja pohjustavassa keskustelussa. Palkalla ja sen oikeudenmukaisuudella on toki merkitystä, mutta en voi olla huomaamatta, kuinka paljon terveydenhoitoala kipuilee työn organisoinnin ja sen mielekkyyden kanssa. Sosiaali- ja terveysalan ammattijärjestön Tehyn puheenjohtaja Millariikka Rytkönen sanoi hiljan Hesarin haastattelussa seuraavaa:
”En halua kuulostaa populistilta, mutta onhan se kiire ihan järkyttävä. Joudut tekemään jatkuvasti työtä niin, että eettinen omatunto huutaa hoosiannaa. - - - Onhan se julmaa, että laitat syöpäpotilaalle lääkkeen tippumaan, mutta et koskaan ehdi istumaan ja juttelemaan hänen kanssaan. Se syö monia hoitajia niin paljon, että he päätyvät vaihtamaan alaa.”
Yhdysvaltalaisen Mayo Clinicin muutaman vuoden takainen kiinnostava tutkimus pureutui lääkäreiden työperäiseen uupumukseen, jota koki kansallisella tasolla yli 50 prosenttia lääkäreistä. Tutkimus osoitti, että lääkäreillä, jotka käyttivät vähintään 20% työajastaan kaikkein merkityksellisimmiksi kokemiinsa asioihin, oli selkeästi alhaisempi uupumisen riski.
Oma kokemukseni on, että ihmiset ovat pääsääntöisesti valtavan sitoutuneita työhönsä. He haluavat tehdä työnsä hyvin ja he haluavat tehdä asioita, joilla on merkitystä. Työn organisoinnissa on ennen kaikkea kyse siitä, että mahdollistamme tämän - autamme ihmisiä onnistumaan työssään. Se ei kuitenkaan tapahdu ellemme katso asioita ihmislähtöisesti.
Alkuun pääsee, vaikka kysymällä onko ihmisillä tarvittavat edellytykset onnistua? Saavatko he keskittyä riittävästi perustehtäviinsä? Tukevatko toimintatavat työn imua ja työssä onnistumista? Joskus muutokset voivat olla pieniä, mutta toisinaan on hyvä kyseenalaistaa isommin ja muotoilla tekemistä rohkeasti uusiksi.
Tässä ei ole kyse mistään pehmeästä nice to have -näkökulmasta. Työpahoinvointi maksaa meille yhteiskuntana valtavasti. Samaan aikaan osaajapulan kiihtyessä meidän on varmistettava, että ihmiset jaksavat tehdä niitä töitä, joissa tekijöitä tarvitaan. Meillä ei ole varaa menettää yhtään työntekijää sairauslomalle tai varhaiseläkkeelle tai vaihtamaan alaa pois sieltä, missä tekijöitä kipeimmin tarvitaan.