Kun joku puhuu ongelmasta, meillä ihmisillä on lähes poikkeuksetta taipumus tarjota ratkaisuja. Koemme sen velvollisuudeksemme.
Tätä tapahtuu yksityiselämän puolella, kun äidit ratkovat toisen lapsiperheen uniongelmia omilla konsteillaan tai ystävät tarjoilevat toisilleen elämäntapaohjeita ”toimi mulla” -periaatteella. Sama toistuu työelämässä. Kun joku kertoo tiimin tai johtamisen ongelmista, meillä on kova kiire tarjota parhaita neuvojamme. Ja taksikuskitkin tietävät miten Postin tilanne pitäisi ratkoa.
Ongelmallista tässä hyväntahtoisessa ratkaisuhenkisyydessä on se, että meidän tulisi ymmärtää ongelma juuriaan myöten ennen kuin voimme löytää siihen toimivia ratkaisuja. Jos näemme ongelmasta vain sen oireet, eivät ratkaisut voi olla kestäviä - ne ovat väliaikaisia lääkkeitä. Pahimmillaan käytämme paljon rahaa ja aikaa aivan väärien asioiden tekemiseen.
Nopeutta ja tehokkuutta arvostavassa työelämässä meillä on valitettavan usein houkutus tarttua nopeasti käsillä olevaan, helppoon ratkaisuehdotukseen sen sijaan, että pysähtyisimme ongelman äärelle. Työelämän monimutkaistuessa myös käsillä olevat ongelmat muuttuvat yhä kompleksisimmiksi. Nopeiden ratkaisujen sijaan tarvitaan pysähtymistä.
Albert Einsteinin uskotaan sanoneen seuraavan paljon lainatun lausahduksen: “If I had one hour to save the world, I would spend 55 minutes defining the problem and five minutes solving it.” Vaikka lausetta ei pystytä luotettavasti yhdistämään Einsteiniin, se ei vähennä sanojen sisältämää viisautta. Ratkaisujen löytäminen ja niiden implementointi on kiistämättä kriittinen vaihe, mutta jos emme ole ymmärtäneet mistä itse ongelmassa on kyse, kaikki loppu on turhaa sinkoilua.
Ongelmissa vellominen ei ole tervettä, mutta vellominen onkin aivan eri asia kuin ongelman huolellinen, analyyttinen ja juurisyihin pureutuva tutkiminen.